lauantai 14. heinäkuuta 2012

Uskostani

Toivoitte postausta uskostani. Aihe on hyvin henkilökohtainen, mutta päätin kuitenkin kirjoittaa.
Kasvoin perheessä, jossa luettiin joka päivä iltarukous. Mummi vei minua jumalanpalveluksiin ja luki kuvallista Raamattukirjaa. Minut kasvatettiin uskomaan Jumalaan, ja uskoinkin, mutta usko ei erityisemmin koskettanut minua. Sitten tuli vuoden 2008 kesäkuu.

Tuuli hulmuaa hiuslatvojani sekaisin. Istun kaveripoikani moposkootterin kyydissä matkalla kotiin konfirmaatioharjoituksesta. On väreilevä kesäilta ennen konfirmaatiota, ja aurinko häikäisee taustapeileistä silmiäni.


Hän ajaa jalkakäytävää pitkin, nopeusmittari väpättää 40 kilometriä tunnissa. Kaverini ADHD vaikuttaa myös ajamiseen: hän haluaa olla maanteiden kuningas. Suojatietä lähestyessämme huudan, että hidasta. Hän ei hidasta. Huudan kovempaa. Silloin kirsikanpunainen auto ilmestyy esiin puiden takaa. Ajattelen, että nyt sattuu. 


Kaikki äänet ja kuvat katoavat hetkeksi. Näen vain harmaana pyörivän taivaan. En tunne kipua, pelkoa, en kosketusta asvalttiin, en mitään. Kuin olisi joku, joka pitelisi minua sylissään. Sen katoavaisen, lyhyen hetken.


Makaan keskellä tietä. Ensimmäinen ajatukseni on, että ruumiini on palasina. Toinen: on noustava ylös ja pelastettava kaverini.
Syöksähdän ylös shokissa ja juoksen kaverini luo, joka makaa skootterinsa vieressä.
"Oletko sä kunnossa?" Kysyn.
"Olen."
Ohikulkijoita, ambulanssi, piikki rauhoittavaa minulle kyynärvarteen, sairaalan nihkeänahkainen sänky, odotusta. Valkotakkisia ihmisiä ja hätääntyneitä puheluita. Maatessamme viereisillä sängyillä pidämme toisiamme käsistä kiinni ja kiitämme Jumalaa kyynelvirroissa siitä, että olemme elossa.


Meihin ei loppujen lopuksi jäänyt kolarista muistoksi kuin yli viikon kestävä, hajottava kipu, asvaltin raatelemat kehot ja valtava hämmennys - elämä ei loppunutkaan vielä. Uskoni puhkesi nupustaan kuin seuraavan päivän tulenpunaiset ruusut sylissäni, yhtä voimakkaasti. Minä heräsin ensimmäistä kertaa suojelusenkelini olemassaoloon.
Syksyllä aloitin isoskoulutuksen, mutta jätin sen kesken, sillä aika ja voimani olivat lopussa. Keväällä 2009 sairastuin syömishäiriöön, joka vei minut kauemmas uskostani: miten hyvä Jumala salli kärsimykseni? Mitä vähemmän söin ja liikuin, sitä ahdistuneempi olin, ja sitä kauemmas erkanin Jumalasta. En silti missään vaiheessa lopettanut iltarukouksiani: ne muuttuivat vain kaavamaisiksi.

Lukiossa kiinnostuin enemmän uskonnosta, ja ylioppilastodistukseni kruunasikin Laudatur. Koko lukion kuljin kuitenkin voimieni äärirajoilla. Tapahtui asioita, jotka vahvistivat persoonani herkkyyttä, särkivät vastapuhalletun lasin ympäriltäni. Arkipäivisin jaksoin, mutta viikonloput itkin tulvivia kyyneleitä. Aloin kokea toisten ihmisten tunteita yhä vahvemmin. Taas kysyin, miksi sinä, Jumala, teet tämän minulle.

Vasta viime aikoina sitten olen ymmärtänyt, että herkkyyteni on lahja Jumalalta. Äärimmäinen samastuminen toisiin ihmisiin, halu auttaa muita ihmisiä, pienten yksityiskohtien poimiminen sekä teksteihini että musiikkiin. Katson maailmaa ja luontoa toisenlaisin silmin. Eräs lukijani kuvasi sen hyvin:

"Jumala on on asettanut ton herkkyyden suhun. Sen herkkyyden ansiosta kohtaat ihmisiä ihan eri tasolla. Sen ansiosta sun kirjoitukset ja musiikki koskettaa ihmisten sielua ilman, että ne ees tajuaa, mitä tapahtuu.

Mutta koska se on sun vahvuus ja erityinen lahja, sun vihollinen ei halua, että käyttäisit sitä. Hän on iskenyt suhun erilaisia haavoja, jotta kovettaisit ittes. Hän ei halua, että sun herkkyytes sais hoitaa muita ja murtaa toisten kovuutta.

Vihollinen yrittää saada sut uskoon, että herkkyys on heikkoutta. Mutta juuri sun herkkyydessä on voima murtaa muureja."



Saatana tekee minulle tämän kaiken: ahdistuksen, syömisongelmat, surun - ja minä tartun niihin. Paholainen on antanut minulle avaimet syömishäiriöön, joka tekee minusta voimattoman unelmieni toteuttamiseen. Uskon joutuvani laavameren liekkeihin, ellen parannu tästä kokonaan.



Ylioppilasjuhlissani kävi sukulaisnainen, jota en ollut tavannut aikaisemmin. Hän siunasi minut heti astuessaan sisään ovesta. Pehmeä lämpö ja rauhanomainen tunne valtasi koko ruumiini. Vaikka olin stressaantunut ja uupunut juhlien järjestelyistä ja pääsykokeisiin lukemisesta, yhtäkkiä minulla oli hyvä olla. En ole koskaan kokenut mitään vastaavaa.


Luen Raamattua vaikeina hetkinä. Joskus luen Ilmestyskirjan kuvauksia tulimerestä, tähtien räjähtämisistä, kuohuvista hyökyaalloista, tappavista hyönteisistä - ne saavat minut joka kerta pelkäämään ja itkemään. Uskon maailmanlopun olevan lähellä, sillä pahoja asioita tapahtuu koko ajan  enemmän ja enemmän. Ihmisillä on paha olla korkeasta elintasosta huolimatta.

Olen todistanut monia ihmeitä, miten Jumala voi ottaa ihmisen kivun pois. Ehkä minun kipunikin vielä katoaa, joskus. Siksi en pelkää enää. Jumala on näyttänyt minulle vastauksia kysymyksiini, elämän valintoihini, vastannut rukouksiini. Kauneinta, mitä olen saanut kokea, on kuitenkin hänen kohtalonomainen johdatuksensa elämäni rakkauden luokse. Sinä yönä sydämeni helmenkova kuori murskaantui - täysillä.

7 kommenttia:

  1. Olipa todella ihana lukea tätä. <3 Oli ihana huomata, että joku muukin uskoo Jumalaan. :) En osaa sanoa oikein mitään, mutta minäkin olen herkkä. Pystyn tuntemaan itsessäni, mitä muut tuntevat. Pystyn samaistua heihin.

    VastaaPoista
  2. Uskovaiset kirjoittavat ja puhuvat aina niin kauniisti uskostaan, siitä miten saavat voimaa ja apua Jumalalta. Sitä kuunnellessa tulee melkein kaihoisa olo, kun itse en ole ikinä onnistunut uskomaan oikein mihinkään.

    VastaaPoista
  3. Upeeta tekstii. Muista et Jeesus on kaikki. Ainut tie taivaaseen, ja todellaki kaikki mitä me ikin tarvitaa. Lue Raamatust niit makeit lupauksii kuin Jeesus on aina meijän kaa,ja kuin kallisarvonen ja rakas sä meidän Luojallemme oot! Ja mä oon aatellu sillee et kärsimysten kautta me lähennytään Jumalan kaa.. jos kaikki ois aina hyvin,muistettaisko me ees kiittää ja ylistää? Mut kaiken sotkun keskel Jumala haluu vetää meit lähemmäs itteään, koska Hän on rakasta Isä, jolla on aina parhaat suunnitelmat lapsiensa varalle. No worries, kuljetaan vaa rukoille ja luottaen. Be blessed sis!

    VastaaPoista
  4. Kiitos rohkeudesta kirjoittaa tästä :)

    VastaaPoista
  5. Ihana teksti, pystyn samaistumaan moneen kohtaan!

    VastaaPoista
  6. Sinä olet vahva. Herkkä, vahva ja rohkea. Kaikella on tarkoituksensa, kyllä se siitä. Olet juuri ansainnut ihailijan.

    VastaaPoista
  7. Ihana. Musta tuntuu et oon kokemassa jotain samaa. Terveisin 15-vuotias uskova tyttö :)

    VastaaPoista

Jokainen sana on merkityksellinen.
Vastaan kommenteihin blogiini.