lauantai 31. elokuuta 2013

synnytyskertomus

vihdoin sain valmiiksi tämän. 
synnytykseni meni reilusti yliajalle. olin varannut ajan jo käynnistykseen. vietin päiviäni jättiläismahastani huolimatta normaalisti: siivosin, kävin kävelyllä ja kutsuin kavereita kylään.

yhtenä yönä minulta irtosi limatulppa. noin vartin päästä siitä alkoivat viiden minuutin välein tulevat supistukset. olin miettinyt koko raskauden ajan, tunnistanko synnytyssupistukset ja tajuanko edes lähteä sairaalaan. nämä olivat erilaisia kuin aiemmat supistukset: aaltomaisesti koveneva kipu alavatsassa ja ristiselässä, joka kesti noin 40 sekuntia. kahden maissa yöllä puhuin äidin kanssa, joka käski soittaa sairaalaan. sieltä sanottiin, että käy vaikka suihkussa ja tule sitten, kun en enää kestä kipuja. olin väsynyt enkä jaksanut mennä suihkuun vaan nukahdin kipuun.

koko yön supisteli, ja uneni oli katkonaista. sama jatkui seuraavana päivänä. kävimme mieheni kanssa kaupassa ja välillä jouduin pysähtyä paikoilleen supistusten vuoksi. samana iltana soitin synnärille hämmentyneenä niin pitkään jatkuneista, tiheistä supistuksista. kätilö sanoi sen olevan ihan normaalia ensisynnyttäjällä ja pyysi minua tulemaan sitten, kun et enää kestäisi. yöllä nukahdin jälleen kipuihin.

kolmas päivä jatkui samanlaisena. olin väsynyt kivusta ja mietin, että montako päivää vielä pitää kestää. tein miehelle valmiiksi eväitä synnytykseen. en edes tajunnut siinä vaiheessa supistusten koventuneen.

kun mies tuli kotiin töistä, en enää pystynyt juurikaan puhumaan supistusten aikana ja otin tukea seinästä.
"turha lähteä sairaalaan, kun kuitenkaan en ole auennut senttiäkään", sanoin.
mies sanoi, että nyt me muuten lähdetään. hän soitti synnärille ja kätilö toivotti minut tervetulleeksi synnyttämään.

söimme vielä tukevan illallisen ja kävin suihkussa. jotenkin silti tiesin, kun katsoin vihreinä hulmuavia puita ikkunastamme, että jokin on päättymässä ja uusi vaihe alkamassa. itkin. se hetki oli jotenkin todella haikea.
automatkalla nauroimme navigaattorillemme, joka piippasi jatkuvasti ylinopeudesta. mies ajoi minut suoraan sairaalan ovelle, mutta jäin vielä rauhallisena odottamaan häntä ajatellessani, ettei tässä vielä mikään kiire ole.

sairaalaan päästyämme klo 22.30 kätilö oli heti vastassa. olin iloinen, että sain niin mukavan kätilön. minut laitettiin käyrille ja vielä siinäkin mietin, että eivät nämä mitään synnytyssupistuksia ole ja turhaan tässä makoillaan. kätilö kysyi, haluanko jotain kivunlievitystä vai pärjäänkö ilman. sanoin pärjääväni ilman. tuijotin kelloa ja puuskutin supistusten tullessa. mies silitti minua ja sanoi, ettei ole mitään hätää.

hetken kuluttua kätilö tuli sanomaan, että supistukseni näyttävät hyviltä ja tasaisilta. hän tutki kohdunsuuni, ja olinkin jo kolme senttiä auki. kätilö kehui minua, että olin kestänyt niin pitkään kotona. hän arveli vauvan syntyvän aamulla. laskin tunteja olevan jäljellä vielä seitsemän - seitsemän tuskallista tuntia. en oikein vieläkään tajunnut, että se on nyt menoa.
sain samalla myös ilokaasua. vaikutuksen tiesin siitä, että aloin nauramaan. päässä pyöri kuin olisi juonut pullon punaviiniä.
minuun sattui silti paljon ja tuntui sekavalta vetää ilokaasua, joka pisti pään vielä enemmän sekaisin.

en oikein muista selkeästi, mitä tapahtui milloinkin. puhuimme paljon, mies otti kuvia minusta, pyysin välillä juomista, hengittelin ilokaasua ja tuijotin kelloa. supistukset lisääntyivät, aina alkoi uusi.

yhden aikaan kätilö kävi kertomassa anestesialääkärin olevan osastolla ja epiduraalin olevan saatavilla. pelkäsin, miksi saan sen niin aikaisin, jos synnytys on vasta aamulla. suostuin kuitenkin mielelläni.
anestesialääkärin pörähtäessä huoneeseen minuun levisi kauhun tunne. ulkomaalainen mieslääkäri, joka ryhtyi saman tien toimeen. piikki iskettiin selkäytimeeni, ja säpsähdin pelästyksestä.
"älä liiku, se on todella vaarallista!" lääkäri käski.
noin vartin kuluttua aloin tuntemaan, kuinka aine vei mukanaan kaikki kipuni. tunsin, kun supistukset tulivat, mutta ne eivät sattuneet. sain samalla suoneen myös oksitosiinia, jonka tarkoitus on lisätä supistuksia.

jossain vaiheessa aloin vapista tahattomasti, vaikkei minulla ollut edes kylmä. kätilö kertoi sen olevan epiduraalin sivuvaikutuksia. maha kutisi myös ikävästi, mutta ne olivat pieniä asioita verrattuna supistuskipuihin. en myöskään pystynyt pissata epiduraalista johtuen, joten minut jouduttiin katetroida. minulla oli kamala olla, mutta jotenkin ne hetket siinä huoneessa olivat kauniita, kun vannoimme toisillemme ikuista rakkautta ja olimme lähekkäin. en koskaan unohda sitä.

aloin tuntea supistuksia pian uudelleen ja kutsuin kätilön paikalle. sain taas ilokaasua. tässä vaiheessa kello oli 02.20.
klo 02.30 kätilö tuli uudestaan paikalle. hän kysyi, miten täällä voidaan, ja vastasin tuskissani, että tekee mieli ponnistaa. olin yllättäen jo seitsemän senttiä auki. kymmenen minuutin kuluttua olin auki kymmenen senttiä.
"voit alkaa ponnistaa", kätilö sanoi.
"ai siis synnyttää?" kysyin sekavana.
"niin juuri", kätilö nauroi.
se tunne oli maailman hirvein - paljon pahempi kuin supistuskipu. kuin kivenmurikka olisi ollut mahassa ja se pyrki tulemaan ulos. kiroilin ja huusin. mies puristi kättäni ja sanoin hänelle, että älä katso sinne. tunsin, että kuolen.

ponnistusvaihe kesti vain kymmenen minuuttia, mutta ne olivat elämäni pisimmät minuutit. viimeisen ponnistuksen jälkeen ponnistuskipu lakkasi ja olo oli huojentunut. vauva ei kuitenkaan itkenyt.
kuulin kätilön sanovan, että napanuora on kiertynyt kaksi kertaa kaulan ympärille, ja hengitystiet avattava. pelästyin ja mietin, synnytinkö kuolleen lapsen. onneksi pian kuului kuitenkin kova rääkäisy ja sain vauvan rinnalleni. kello oli tasan 03.00.

en ollut halunnut tietää vauvan sukupuolta etukäteen, mutta sisimmässäni olin koko ajan tiennyt hänen olevan poika. siksi ei ollut yllätys, kun kätilö onnitteli pienestä pojasta.
vauva tuntui heti omalta ja näytti kauniilta ja sirolta. mitat olivat 4150g ja 51cm, mikä oli aika yllätys, koska ultrassa ennuste oli vain yli kolme kiloa.

kun minut oltiin ommeltu, olin käynyt suihkussa, kätilöt olivat poistuneet huoneesta ja tilanne oli rauhoittunut, jäimme huoneeseen kolmistaan. ensimmäiset auringon säteet halkeilivat ikkunasta, ja onnen kyyneleet sinersivät molempien poskilla.

11 kommenttia:

  1. Voi herranjumala .. Aloin itkemään päästyäni tekstin loppuun ! ;_; Aivan ihana, koskettava teksti ja paljon onnea teille ♥

    VastaaPoista
  2. Voiii mäkin aloin itkemään. Uuden ihmisen saattaminen elämään on jotain niin ihmeellistä, voin vain uskoa. <3

    Koskettava teksti todellakin, olet ihana!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. voi ei. <3 :')
      kyllä se olikin ihmeellistä. en edes oikein vielä tajua tätä kaikkea muuta kuin sen, kuinka onnelliseksi se mut teki.
      sä olet ihanin! :)

      Poista
  3. Voi miten ihanaa ♥ Todella koskettava kirjoitus. Lämpimät onnittelut teille!

    VastaaPoista
  4. itkettää. olen niin onnellinen sinun ja vauvasi puolesta. ♥

    toivottavasti kaikki kääntyy vielä parhaaksi ja pääset nauttimaan äitiydestä ilman sairauksia, sillä sen sinä todellakin ansaitsisit. ♥

    VastaaPoista
  5. täällä kanssa kyyneleet silmissä, ihanaa että jaksoit kirjottaa tän ♥

    VastaaPoista
  6. Voi <3 multa oli menny tää taas ohi? Mutta ihanasti kirjoitettu ja mullakin tuli pari kyyneltä <3

    VastaaPoista
  7. Sait uuden lukijan:) Kyllähän sitä lopulta kyyneleet tuli kun tätä luki!<3

    VastaaPoista

Jokainen sana on merkityksellinen.
Vastaan kommenteihin blogiini.