tiistai 7. lokakuuta 2014

Toivenovelli: Käsky

sinä yönä syreenit puhalsivat huumaavaa tuoksuaan kaupunkiin. minulla oli sekaiset kiharat, pitsinen mekko ja liikaa huulipunaa. olin sopinut tapaavani hänet rautatieaseman tunnelissa kello kymmenen.
elämä oli liian lyhyt harkittavaksi päätöksiä, joista ei voi koskaan tietää, mitä niistä seuraa. jos sanoo aina ei, ei voi koskaan nähdä, minne sydän johdattaa.

kun näin Kain, en epäröinyt hetkeäkään, en sekuntia. hänen sinisenmustat hiuksensa hohtivat ja hän hymyili vain minulle. Kai veti minut nahkatakkinsa suojaan ja sanoi:
"sä olet kauniimpi kuin koskaan."
kukaan ei ollut ennen pitänyt minusta kiinni niin, niin vahvasti, että oli vaikea hengittää. sitä minä rakastin Kaissa. hän veti minut kotkansiipiensä suojaan, niiden alla olin turvassa ja sain itkeä, huutaa, nauraa.

yhden marjaisan punaviinipullon jälkeen aloin olla varma, ettei maailmassa ollut muuta kuin hämärässä loistavia valoja. Kai piteli minusta kiinni, kun hoipertelin baarin lattialla. ihmisiä, silmiä, tekoripsiä, laseja. oli myös pillereitä, jotka sekottivat maailmaa entisestään. yhdessä tahdoimme paeta seuraavaa aamua niin pitkään, kunnes aurinko alkoi nousta. maailma oli musertanut meitä, piikkikruunu painanut ohimoita, ja yhdessä olimme löytäneet epätoivoisia ratkaisuja pakenemiseen. 
"mä taidan mennä kotiin", sanoin.
"mennään Aleksin luokse. siellä on lisää tabuja", Kai sanoi.
äänessä oli painostava sävy, se oli vaatimus, ei ehdotus. tunsin Kain sen verran hyvin, vaikka olin tuntenut hänet vasta puoli vuotta. 

kävelimme idylliseen kaupunginosaan, Helsingin sädehtivimpiin. mietin, että olisi paljon parempi nukahtaa omaan, tuttuun sänkyyn eikä miettiä taas aamulla, mitä tuli tehtyä. viini pyyhkisi kaiken pois.

Aleksin, tuon yli kolmekymppisen miehen luona oli kymmenkuta ihmistä. ilmassa oli makea, tiheä tuoksu, joka sekoitti ihmisten päitä. 
livahdin nopeasti parvekkeelle, sytytin savukkeen ja katsoin kauas merelle, vaikka oli niin pimeää, ettei aaltoja näkynyt. olin niin kaukana itsestäni, ruumiistani, kaukana Jumalasta. en tuntenut nojaavani parvekkeen kaiteeseen, silmäni olivat karusellin ohjaamat.

Kai tuli parvekkeelle ja istuutui viereeni ulkosohvalle. tuijotimme tähtiä, vaikken tiennyt, näkikö Kai niitä. Kain silmät olivat sameat, silti niin smaragdin särkemät. 
"onko sulla ollut kiva ilta?" hän kysyi. 
nyökkäsin, ja hän suuteli minua, vaikka harvoin suutelimme. usein olimme vain lähekkäin, sillä suutelu kuului Kain mielestä rakkauteen. jos rakastaa toista ihmistä, uskaltaa olla niin lähellä häntä. jos rakastaa, uskaltaa sanoa kyllä. 
en välittänyt, kuinka Kai siirsi painavan laatikon parvekkeen oven eteen ja riisui minut, näki ensimmäistä kertaa haavoittuvana.

heräsin kovaan janoon ja kuumuuteen, aurinko tulvi sisään ikkunasta. en aluksi ymmärtänyt, missä olin. makasin Kain vieressä patjalla, oli muitakin ihmisiä, kaikki nukkuivat ja hengittivät raskaasti kuin merivalaat.
astelin käsien ja jalkojen ylitse keittiöön, avasin kraanan ja join ahnaasti monta lasillista vettä. olo oli hieman keinuva, kuin purjeveneessä. katsoin kelloa, se oli jo yli puolen päivän. 
"muista, että sä olet vain yksi kaikista. mä en rakasta sua", kuulin käheän äänen sanovan. Kai seisoi oven suussa. hänen katseensa oli vihantäyteinen, lääkkeiden rohkaisema.
"mene pois", hän sanoi.

ei tämä ollut ensimmäinen kerta, kun hän muuttui sellaiseksi. jälleen kerran olin erehtynyt, mikä on rakkautta, mikä hauskanpitoa.
juoksin ulos asunnosta kortteliin, jossa oli puvullisia ihmisiä ja kahvin tuoksu. oli vain päästävä kotiin. oksensin lehmuksen juurelle, sydämeni oli rikottu.

tunsin sen, ennen kuin mitään oli tapahtunut.
olin raskaana, kuukautiset viikkoja myöhässä. en mennyt moneen päivään kouluun, söin vain lihapasteijoita ja nukuin päiväunia, välillä jos satuin syömään jotain muuta, kävin oksentamassa. en tiennyt, mitä ajatella, mitä tehdä. tilanne oli sietämätön, ja välillä jätin syömättä, kun en vain järkytykseltäni pystynyt. minussa kasvoi uusi ihminen, mutta sydämeni laajeni tyhjyydestään.

sateinen ilta 14. elokuuta 2012, kun matkustin metrolla Kain luokse. Kai asui huonomaineisessa lähiössä, talotkin olivat saastuneen näköisiä, vaikka ne oli maalattu neonkirkkain värein.
Kai otti minut sisään, ei keittänyt kahvia, vaikka yleensä keitti. 
"mä näen tosta ilmeestä, mitä sä aiot sanoa. et kai sä vittu ole raskaana?"
pidettelin pahaa oloa, en saanut sanottua mitään. yritin halata Kaita, päästä turvaan, mutta Kai työnsi minut pois. 
"oon."
"mä arvasin."
Kai työnsi minut seinää vasten, tunsin kuinka vaistomaisesti laitoin käteni vatsani eteen, vaikken edes ajatellut tekeväni niin.
"sä sitten teet abortin", Kai ilmoitti ja tuijotti minua vakavana. se oli käsky.
ihminen, jota olin luullut rakastavani, ei ollut enää olemassa. se oli hävinnyt yhdessä veden mukana, noussut ylös sadepilviin.

opiskelijaterveydenhuollon gynegologi oli vanha mies, joka puhui suomenruotsalaisella aksentilla. makasin hiostavalla tutkimuspöydällä, katossa paloi kirkkaita lamppuja. geeli liukui vatsallani, joka oli vielä olematon. lääkäri paineli rajusti vatsaa laitteella, joka piirsi ruudulle akvamariininsinisen totuuden.
"viikkoja on tasan kahdeksan."
en tuntenut mitään, olin kuollettanut tunteeni.
"mitä olet ajatellut tehdä?"
"abortin."
"miksi?"
"no, mä jäisin aivan yksin lapsen kanssa. eikä mun poikaystäväkään halua pitää sitä."
"onko teillä parisuhde?"
"oli. tavallaan", vastasin.
"aivan. tehdään niin, että kirjoitan tämän lausunnon. sinä varaat itse ajan raskauden keskeytykseen ja otat nämä paperit mukaan sinne."
"okei."
aloin pukea hupparia päälle. oli päästävä pois, kotiin itkemään.

uusi elämä.
se oli oleva sisälläni, sillä oli jo sydän, joka hakkasi vimmatusti. kahdesta solusta oli puhkeamassa jotain gerberaa kauniimpaa.
ja minä olin tappamassa sen.

taivas valkeni joka aamu yhtä synkkänä. peurankellonlila usva nousi maasta ja tarttui lähes iholle kävellessäni kouluun, joka oli taas alkanut. tunneille, jossa en kuullut, nähnyt mitään, aistini olivat pimennossa.

Kai oli myös tunneilla, useimmiten kuitenkin poissa. kun kävelimme toistemme ohitse pihalla, näin vain ummistuneet luomet. ei hän minua katsonut, miksi olisi pitänytkään.
joskus olimme niitä, jotka pysähtyivät jokaiseen risteykseen suudelmaan, jotka joivat kahvinsa samasta kupista, jotka humaltuivat aamuyöhön ja nukahtivat sylikkäin. ei enää. mikään ei ollut niin kuin ennen.

mitä lähemmäs päivä tuli, sitä levottomammin nukuin. Kai oli varmistanut päivän minulta, että aion varmasti mennä sinne.
yöt kulutin elimistöni hysteeriseen tarkkailemiseen ja minttuteen juomiseen, se piti pahoinvoinnin siedettävänä.
vatsani oli ehkä kasvanut aavistuksen, alavatsassa tuntui veitseniskuja, rinnan nuput olivat turvonneet ja aristavat. kroppani ei ollut entisensä. kaikki oli muuttunut.
pelkäsin, etten enää koskaan palaisi ennalleen. että kroppaani jäisi pieniä merkkejä siitä, että siinä oli joskus kasvanut ihminen, joka tahtoi vain olla olemassa. mutta eniten ettei mieleni kestäisi sitä, kun pieni olento, jota minun olisi pitäisi rakastaa eniten, vuodatetaan sisältäni pois. sydänjuuret, kalvot, istukka. se ei ollut pelkkä tunnoton olio, se oli vauva, rakkauden lahja.
mutta oliko minulla vaihtoehtoja, ei.

aamulla valo tuli esiin huntupilvien takaa sitten moneen viikkoon. usva nousi pellolta ylös korkeuksiin.
minulla oli aika Kätilöopistolle klo 09. astuin sairaalan ahtaaseen hissiin, joka liikkui hitaasti ylöspäin. tuntien kuluttua minua olisi enää yksi.

naistentautien osasto kahdeksan oli edessäni. ovi avautui ja kuljin odotusaulaan.
penkillä istui pinkkihuulinen tyttö, joka näpräsi hermostuneena puhelintaan, ei edes vilkaissut minuun. oli myös muutama muu nainen, mutten uskaltanut katsoa heihin, sillä ahdistus huokui heistä niin vahvasti. tilassa oli naistenlehtiä, mutta ne näyttivät siltä kuin kukaan ei olisi koskaan avannut niitä. tänne tultiin päättämään yksi sivu elämästään, mutta ulos lähtiessä oli taas yksi sivu avoinna. ja silti se oli tyhjä.

kuulin sukunimeni sanottavan. askeleet veivät konemaisesti hoitajan perään. vahva käsidesin haju oksetti.
huoneessa, jossa oli kolme sänkyä, ei ollut muita. ojensin paperit hoitajalle, en tiedä, huomasiko hän käteni tärisevän pelosta.
muutamien esitietojen jälkeen hoitaja poistui huoneesta hakemaan sen. sen, jonka määrä oli tappaa ja tuhota, mifepristolin.

hoitaja palasi pienen keltaisen purkin kanssa.
"oletko varma tästä?"
"olen mä, kai".
"kai?"
vilkaisin hoitajaa. vasta nyt huomasin hänen hehkuvanpunaiset hiuksensa ja hymyn, joka oli aavistuksen alaspäin. luulin näkeväni pilkahduksen ristikorusta hänen sinisen työpaitansa alla tai sitten kuvittelin.
"joskus elämässä pitää tehdä vaikeita valintoja", hoitaja sanoi.
mietin, kuinka moni nainen oli istunut tässä samassa huoneessa yhtä unettomana ja pelokkaana. puristanut samaa kumista sänkyä käsi hikoavana. ehkä joku oli kuitenkin ollut toiveikas. vaikka kukaan ei tiennyt, mitä siitä seuraisi. jatkuisiko elämä samana virtana vai jäisikö sydämeen halkio, jota ei voinut korjata.
"mä olen sen valintani jo tehnyt", sanoin, otin laukkuni ja lähdin pois.

ilma oli kasteen raikas, sateisen yön jälkeistä riemua. en tiennyt, minne menisin nyt. mitä elämässäni olisi jäljellä, kotona ei odottanut kukaan.

Kai odotti minua ulkona, istui kaiteella ja tuijotti kadulle. miten voisin nyt paeta, valehdella, oli päästävä äkkiä pois täältä.
mutta Kai huomasi minut, nousi ja pysähtyi eteeni vakavana.
"sä et tehnyt sitä?"
en vastannut. väistin häntä ja lähdin juoksemaan. vatsassani poukkoili parvi pelonkorentoja, adrenaliini lisääntyi soluissa. mutta Kai sai minut kiinni, otti minusta kiinni takaapäin. ei kovaa vaan hellän varmasti, hänen kätensä lepäsivät vatsani päällä.
"musta tuntuu, että mun on aika pysähtyä", hän sanoi.
"autathan sä mua?" hän jatkoi.
nyökkäsin ja puhkesin itkuun.

22 kommenttia:

  1. kirjoitat ihan mielettömän kauniisti ! jatka näitä (:

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. voi, kiitos paljon! :)
      pitää jatkaa :)

      Poista
  2. Kirjoita lisää, osaat sen niin hyvin:)

    VastaaPoista
  3. koskettava tarina ♥ oot tosi lahjakas :')

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi, kiitos <3 en koe itseäni lahjakkaaks kylläkään :D
      Mutta ihana jos kosketti :)

      Poista
  4. Tosi hyvä! Jatkoa odotellessa :) Sulla on kyllä taito kirjoittaa! ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. kiitos hirmuisesti! <3 :)
      tykkään, kun tarina jää avonaiseksi - tästäkin novellista lukija saa päätellä itse lopun :)

      Poista
  5. Wau, ihan mahtava! Tykkäsin, lisää tälläsiä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi, kiitos paljon :)
      Tulossa on kyllä jossain vaiheessa taas. :)

      Poista
  6. Voi miten hyvä <3 ei oo ennen tullu vastaan nettinovellia, jonka oikeesti haluaa ja jaksaa lukee:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi, kiitos tosi paljon! <3 :)
      Itsekään en lue nettinovelleita, kun ei ole osunut hyviä kohdalle. :)

      Poista
  7. Ihan hienosti rakennettu novelli, mutta oikeinkirjoitus häiritsee suuresti lukukokemusta. Pienet ja isot kirjaimet menevät sekaisin kuin ala-asteikäisellä.

    Melodramaattinen rakkaustarina, melkeinpä kliseinen. Novelli ei itsessään ollut mitenkään sykähdyttävä eikä mieleenpainuva, mutta sinulla on kauniita kielikuvia. Äidinkielentaitoja hiomalla sinusta toki tulee hyvä luova kirjoittaja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kritiikistä, mikä lie kriitikko sitten oletkaan. ;) En toki ole niin huono, ettenkö osaisi aloittaa lauseita isolla kirjaimella. Sen voit nähdä jo tästä kommentista. Blogissani tämä on kuitenkin kirjoitustyylini, niin kuin monessa muussa blogissa. Suothan minulle sen ilon.

      Poista
    2. Kriitikolle: mitä vikaa on kliseisissä rakkaustarinoissa?

      Sitten oma kommentti: tykkään aivan sairaasti näistä värikkäistä kielikuvista mitä käytät, mutta noissa sun "normaaleissa teksteissä" käytät niitä ehkä hiukan liikaa. Sillointällöin tuntuu että tekstit on yhtä kielikuvaa. Mutta ne on silti aivan ihania, ripoottelet niitä mausteeksi sinne tänne niin toimii :)
      Ja muakin pikkasen häiritsee sun oikeinkirjoitus, ei niinkään pisteet ja pilkut ja isot kirjaimet, (virkkeen aloittaminen isolla kirjaimella vain lähinnä helpottaisi lukemista) mutta sanojen taivutukset ja sanavalinnat. Esimerkiksi tossa sun seuraavassa tekstissä (ajattelin kuitenkin tähäm postaukseen jostain syystä kommentoida) "mutkikas tie" kuulostaa omaan korvaan vähän hassulta, mutkainen tai mutkitteleva saattaisi sopia paremmin.

      Poista
  8. Kiitos kehuista ja kritiikistä. :)
    Tämä on vain mun tapani kirjoittaa, rakastan kirjoittaa kielikuvien avulla. Tekstini syntyvät yleensä hyvin nopeasti, harvemmin edes ajattelen, mitä kirjoitan vaan sanat puhkeavat suoraan alitajunnasta. Jos mulla olisi enemmän aikaa, hioisin enemmän sanavalintojani, mutta tässä elämäntilanteessa se on aika mahdotonta. En kirjoita ehkä kieliopillisesti aina täysin oikein, mutta kirjoitan sydämestä. :)

    VastaaPoista

Jokainen sana on merkityksellinen.
Vastaan kommenteihin blogiini.