tiistai 21. heinäkuuta 2015

01.05.2011


Kun painan silmät kiinni ja yritän muistella, mieleeni piirtyy vain lyijyisiä luonnoksia. Muistot ovat kuluneet. Mutta muistan minä tämän, kun vain pidän luomet suljettuina ja yritän. Ja koska se on elämäni tärkein päivä lapseni syntymän jälkeen, haluan jakaa sen teille.

Olen muuttanut mm. nimet ja syntymäajat tekstistä.

30.04.2011

On kylmä varhaisiltapäivä. Meikkaan peilipöydän ääressä ja litkin suklaista teetä. Äiti on juuri herännyt ja pudistelee petivaatteita. Kiinnitän timanttiripsiä tyveen, vaikken näe kunnolla onton verensokerisumun takaa. Solmin rusetit hiuksiin.

Hiivin keittiöön, en halua puhua äidin kanssa nyt. En halua, että hän näkee ruokieni annostelua. Syön kalapullia, perunoita ja tomaattikastiketta, leivän ja lasin maitoa, jälkiruoaksi suklaavanukkaan. Puen nahkatakin päälle ja lähden kävelemään bussipysäkille.

Tuuli on tarrautuva, pohjoinen tuoksu kuljettaa vapautta mukanaan. Laukkuni on raskas, kuohuviini ja siiderit kolisevat. Eukalyptussavu kiemurtelee tupakastani, kaupasta saa vielä Bonuksen Icea.
Kun bussi syöksyy moottoritielle, hengähdän syvään. Tänä iltana olen vapaa hetken, kuin vastakuoriutunut lehden silmukka.

Tapaan ystäväni Postitalon edessä. Räpsimme muutamat kuvat, kaksi helmiäistä elämän keskellä vailla suuntaa. Hän nauraa kilisevälle laukulleni, ja suuntaamme Fazerin kahvilaan.
Ystävä arpoo jäätelön ja kakun välillä ja kannustan häntä kakkuun, onhan se täystyrmäys sairaudelle. Jätän herkun välistä, koska olen jo syönyt kotona jälkiruoan. Tilaan mansikkateetä. Puhumme jälleen kaikesta.

Saatan ystäväni junalle, ja en voi olla toivomatta että juna tulisi pian. Haluan jo aukaista korkin ja unohtaa. Kävelen liikkuvan junan vieressä, kunnes se lipuu raiteiden verkostoon.

Saari on meluinen ja merenkostea, sinne on kokoontunut paljon tuttuja ja tuntemattomia serpentiinikoruineen. Lukioystävilläni on viltti, mansikoita, juustonaksuja, suklaatakin. Syön nälkääni kaikkea, välissä viiniä ja tupakkaa. Hyväntuulinen ystäväpoika istahtaa viereeni ja kysyy, minne olemme menossa. Varmaan Kaivariin niin kuin kaikki muut, vastaan. Tiedän, että hän pitää minusta. En vain tunne mitään.

Lähdemme Kaivopuistoon, nauramme koko matkan. Olen kaiketi juonut liikaa, päätän pitää taukoa. Nurmikko on täyttynyt eri värisiin haalareihin pukeutuneista nuorista, valkonuppuisia päitä joka puolella.
Leiriydymme kalliolle. Puhelimeni välkehtii vilkkaasti, samassa puistossa harhailevat ystävät soittelevat, ja kutsun heidät luokseni. Ihmisiä on tuhansia, jopa kymmenen tuhatta. Äänet sekoittuvat toisiinsa.

Muistan kun selitän jotain juttua tölkki kädessä ja yhtäkkiä tipun alas kalliolta pienen matkaa. Ystäväpoika nappaa minut syliinsä, ja olen säikähdyksissäni. Olisin voinut kuolla. Poika pitää minusta huolen loppuillan, koska olenhan vähän sekaisin.
Ilta on hämärtynyt, vaahterat sulkevat kätensä kattokruunuksi päällemme.

Koffin puisto on hiljainen. Olemme harhailleet sinne etsimään kaverin kaveria. Ystäväpoika kulkee vierelläni ja vartioi liikkeitäni, vaikka olenkin selvenemässä, en ole juonut tuntiin. Tavallaan hänen huolenpitonsa tuntuu hyvältä, tavallaan tieto siitä mitä hän odottaa minulta vastapalvelukseksi, ei tunnu oikealta. En voi suudella ihmistä, johon en ole rakastunut.

Rautatientori kuhisee. Odotamme bussiani aikataulujen luona, keltaiset numerot vaihtuvat toisiinsa. Serpentiini kaulassani on jo suora, yksinäinen heliumpallo odottaa noukkijaansa puuhun kietoutuneena.
"Tulisitko sä meille yöks?"
"Mä en oikein tiedä, haluaisin kotiin."
"Ei sun kannata lähteä enää näin myöhään."
"Niin, mutta äitikin odottaa mua."
"No, toisella kerralla sitten."
Hän halaa minua pitkään.

Kävelen pysäkille ja kaivan laukusta tupakoitani. Löydän askista kolme katkennutta. Olen tuohtunut humalastani - olen katkonut viimeiset savukkeeni todennäköisesti istumalla laukkuni päällä puistossa.

Katson pysäkillä olevia ihmisiä ja mietin, keneltä kehtaisin pyytää. Astelen määrätietoisesti miehen luo, joka polttaa ja jonka lyhyet hiukset sinertävät hämärässä, vaikka ne ovat mustat. Hänellä on kauniit kasvonpiirteet ja paksu nahkatakki. Kysyn yhtä röökiä. Mies kaivaa povitaskustaan tyhjän askin:
"Sori, tämä oli vika."
Juuri silloin paikalle tupsahtaa keski-ikäinen humalainen, joka kysyy, miten tästä pääsee Tampereelle. Toteamme yhdessä, ettei tähän aikaan taida mennä junia. Tamperelainen kaivaa taskustaan tupakan sytyttääkseen sen, ja kysyn häneltä yhtä. Hän tarjoaa mielellään savukkeen näin "kauniille naiselle", ja rupattelemme hetken.
"Pitäis vain vaimon luokse päästä."
Känniahven katoaa Rautatieaseman uumeniin ja jäämme kahdestaan puhaltamaan savua ilmaan.

Mies kysyy minulta, miten ilta on mennyt. Selviää, että olemme molemmat olleet Kaivarissa iltaa viettämässä. Joku tyttö oli kirjoittanut numeron hänen käteensä Kaivarissa, mutta häntä ei ollut kiinnostanut. Miehen oli pitänyt jäädä vielä Helsinkiin, mutta hänen kaverinsa oli löytänyt naisen, eikä lähtenytkään hänen kanssaan jatkoille.
Siksi hän on nyt odottamassa samaa bussia kuin minä, vaikka pysäkiltä lähtee kymmenisen bussia, ja käsittämättömän kohtalon johdatuksesta hän asuu parin sadan metrin päässä minusta.

Bussi lähtee klo 01.05, ja vuorokausi on vaihtunut 01.05.
Juhlinnasta väsyneet ihmiset alkavat sulloutua bussiin. Bussissa en meinaa löytää bussikorttiani, ja tuo komea mies tarjoutuu maksamaan matkani. Lopulta löydän korttini. Mies tulee istumaan viereeni.

Jutellessamme löydämme paljon yhtäläisyyksiä, kuin tuomenkukat punoutuisivat toistensa lävitse muodostaen lumisen korallin.
Miehen nimi on Leo, samankaltainen kuin nimeni Eleonoora. Hän on syntynyt 20.06, minä puolestani 20.09. Hänen työpaikkansa on muutaman sadan metrin päässä lukiostani.
Olemme asuneet vuosikausia pienessä tuhannen asukkaan lähiössä, käyneet ahtaassa lähikaupassa, leikkineet autioissa puistoissa koskaan kohtaamatta aiemmin.
Ja sukujuuremme ulottuvat 600 km päähän pikkuruiseen kylään, jossa isovanhempamme tuntevat toisensa. Olemme viettäneet kesälomiamme vain 5 kilometrin päässä toisistamme, jossa mustikat ovat levittäytyneet erämetsiin kuin taivaan rajat. Ja meillä on samanlainen musiikkimaku.
"Tämä tuntuu ihan uskomattomalta", Leo sanoo.
Niin minustakin.

Jäämme pois samalla pysäkillä ja kuljemme yhdessä huoltoasemalle ostamaan minulle tupakkaa. Minua pelottaa, jos kaikki loppuukin, yksi taikamainen yö vaihtuu päivään, jossa on vain lakanankylmä tyhjyys. Siksi en epäröi kysyä:
"Onko sulla kylmä?"
"Ei oikeastaan, entä sulla?"
Kiedon käteni hänen ympärilleen, ja Leo hymyilee. Olen onnellinen, ettei hän tee elettäkään ottaakseen kättäni pois.

Kierrämme ostarin kautta, ohi ränsistyneiden talojen ja nukkuvien alppiruusujen. Kaikkialla on hiljaista, hyvin hiljaista. Kehä kolmonen värisee ilmakehässä ja satunnaisissa ikkunoisissa loistaa valo.
"Tottakai mä saatan sut kotiin", Leo sanoo.
Jäämme seisomaan rappujen eteen. Katsomme toisiamme. Suutelemme kovaa, ja se tuntuu erilaiselta kuin muiden kanssa. Turvalliselta, intohimoiselta. Suudelma kestää tähdenikuisen hetken kunnes kysyn:
"Niin, oothan sä sinkku?"
Leo vastaa nauraen, että olen.

Jäämme istumaan portaille. Jo bussissa olemme avanneet itsestämme kipeitäkin kohtia. Nyt puhumme lisää, välillä suudellen, välillä nauraen ja herkistyen; taivaalle on kudottu tähtimatto. Äiti laittaa viestiä vähän väliä, mutten vastaa.
On jo aamuyö, kun päätämme lähteä koteihimme nukkumaan. Leo lupaa soittaa minulle huomenna heti herättyään. Sitten näkisimme päivänvalossa.

Kello on yli neljä, kun saavun kotiin. Äiti on vielä hereillä. Syön juustoleipiä laskematta siivujen kaloreita ja selitän äidille adrenaliineissani Leosta. Äiti myhäilee, että kuulostaa siltä kuin meidän olisi tarkoitettu tapaavan. Sängyssä laitan vielä Leolle hyvänyön viestin, mutta hän ei vastaa. Ehkä olin vain yhden yön korento hänelle.
Nukahdan kevyeen pyörintään, promillet uivat veressäni.

Herään aamupäivällä saamatta enää unta. Eilinen tuntuu liian hyvältä unelta. Laitan puhelimeen äänet päälle ja syön pitkän kaavan mukaan aamiaista. Sitten uppoudun blogiini kirjoittamaan ihmeellisestä yöstäni. Juon appelsiiniteetä, eikä Leo ole vieläkään vastannut. Jotenkin olin aavistanut tämän. Olin hänelle jotain, mutten tarpeeksi.
Kello lyö yli kolmen, ja silloin puhelimeni soi. Leo pahoittelee että oli yöllä jo nukahtanut viestini saapuessa, ja kysyy, missä nähdään ja milloin.

Meikkaan ja laittaudun tunnin. Lähden kävelemään puistoon hyvissä ajoin. Leo tulee minua vastaan, ja hetken kaikki on taas epävarmaa, mutta kun hän puristaa minut syliinsä ja suutelee ja katsoo oliivisin silmin, olen taas varma. Että tässä on se oikea.

Sulkeudumme hänen kotiinsa ja uppoudumme keskusteluun. Leolla on kaksi undulaattia, jotka kujertavat häkissään pastellisissa sulkapuvuissaan. Leo näppäilee kitaraansa, ja jokainen sointu värisyttää sydäntäni. Käymme välillä tupakalla, ja jatkamme taas keskustelua.

On alkuilta ja makaan puoliksi Leon päällä. Leo sukii hiuksiani, ja se tuntuu rentouttavalta. Aivan kuin parin vuoden vaeltaminen anoreksiassa olisi päättymässä. Leossakin on jotain tummaa, kaukaisuutta hänen kasvoillaan. Meissä on samaa päämäärättömyyttä, samat eksyneet kädet, jotka yhdessä ristiytyneenä muodostavat kukkivan kehän.
"Tota... Tämä tulee nyt ehkä aika nopeasti, mutta haluaisitko sä olla mun oma?"
Vastaan kyllä. Ei olisi olemassa muuta vastausta.

Yhtäkkiä on kulunut seitsemän tuntia, on jo pimeää, mutta väsymys ei tunnu ruumiissa. Leo saattaa minut kotiin emmekä ole irrottautua toisistamme rappusilla. Jään katsomaan, kun Leo katoaa talon taakse, ja silmissäni tuikkii kastetta.

Ja tässä olemme nyt, yli neljän vuotta yhdessä kulkeneina, avopuolisoina, rakastavaisina, yhden lapsen vanhempina, sielunkumppaneina olematta päivääkään erossa. 

37 kommenttia:

  1. Ihanasti kirjoitettu!♥ Kaikkea hyvää teille!

    VastaaPoista
  2. Voi että miten sulonen tarina :) Onnea hurjasti, minulla ja avopuolisolla tuli kans 4v täyteen pari viikkoa sitten, mutta ei oo lähellekään noin romanttinen tarina :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi, kiitos :) tää oli kieltämättä vähän kuin elokuvasta.
      Varmasti teidänkin tarinassanne on paljon romanttisia kohtia :) <3

      Poista
  3. Voi tajuton... olin ihan varma, että tämä on joku surullinen tarina ajalta ennen nykyistäsi, mutta sydän ihan hypähti, kun pääsin loppuun. Ajattelin vaan, että jesjesjes onneksi jes onneksi se "loppui" näin. Ehkä te ette lopu koskaan :')

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haha, voi se nyt vasta olis ollu jotakin jos olisin kirjoittanut jostain exästä :D
      Onneksi tosiaan meidän tarina päättyi hyvin. Mutta uskon, että meidän rakkaus ei kuole koskaan. Ei teidänkään. <3

      Poista
  4. wäää, itketit mua taas :'') mut hyvällä tavalla.

    Ootte suloisia <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei, ei ollut tarkoitus :'D
      Säkin olet muru <3 pitäis se muistikortti tuoda... :P

      Poista
  5. Kaunein ja koskettavin teksti jota olen koskaan lukenut. Onnea teille jatkoon. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Wau, kylläpä tuntui hienolta kuulla sun sanat <3 ihan herkistyin.
      Kiitos hirveästi <3 :')

      Poista
  6. Kaunis kirjoitus. Täytyy muuten sanoa, että kaikista teksteistäsi heijastuu enemmän ja vähemmän sellainen surunhäivähdys. Kuin tekstien takana olisi sydän, joka on kokenut vaikeita asioita.

    Minä tapasin muutama viikko sitten tansseissa ihanan miehen ja ihastuin häneen lähes ensisilmäyksellä. En saanut yöllä nukuttua ja harmittelin, etten hänen nimeään kysynyt, vaikka muuten keskustelimme pitkän aikaa. Kuitenkin kuin ihmeen kaupalla löysin hänet Facebookista (olen aiemminkin yrittänyt löytää henkilöä ilman nimeä onnistumatta). Toivon kovasti, että tapaisin hänet uudelleen. Toisaalta en tiedä, uskallanko. Sydän on niin hauras enkä tiedä, kestänkö sitä riskiä, että voi myös saada siipeensä. Rukoilen Jumalaa, että hän johdattaisi minua tässä asiassa. Jotenkin kaikki on tuntunut niin suunnitellulta ja ihmeelliseltä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kauheasti <3
      Tiedostan itsekin tuon suruvivahteen. Se on tapani kirjoittaa, vaikka olisin onnellisimmillani. Se on ehkä herkkyyttä, jota puran kirjoittamiseen, ei niinkään vaikeiden asioiden muistokirjoa.

      Kuulostaa ihanalta kohtaamiselta, todella romanttiselta. Oletko jo pyytänyt kyseistä miestä kaveriksi Fb:ssa? Voithan kysäistä häneltä, onko hän tulossa uudestaan tanssimaan. Se on kyllä riskialtista, kun ei tiedä, onko toinen kiinnostunut, siinä asettaa itsensä haavoittuvaksi. Mahdollisuus on kuitenkin 50-50, kannattaa olla rohkea ja sukeltaa tuntemattomaan. Mutta onneksi sinulla on usko Jumalaan. Lupaan myös rukoilla sun puolesta. <3 :)

      Poista
    2. Kiitos. <3

      Kyllä, olen pyytänyt häntä kaveriksi. Lisäksi pyysin häntä kahville ja hän suostui. Ajankohta jäi kuitenkin aika epäämääräiseksi (joku kerta). Laitoin sitten maanantaina viestiä, että olen lomalla, joten minulle passaa periaatteessa milloin vain. Vastausta ei kuitenkaan ole kuulunut ja alan jo epäillä, ettei hän ole kiinnostunut. :( Toisaalta pieni toivon kipinä vielä on ja rukoilen Jumalaa, että hän ohjaisi tässä asiassa. Se on muuten jännä, että kovasti haluaisin rukoilla, että voisimme tavata, mutta sitten tiedän kuitenkin, että parasta olisi vain rukoilla, että Hänen tahtonsa toteutuisi mitä se sitten tässä tapauksessa tarkoittaakin. Vaikka varsinaisesti vielä ei ole mitään tapahtunut, tunnen silti oloni surulliseksi. :( Ihmisten lähestyminen on minulle vaikeaa ja saan keretä kaiken rohkeuteni, että uskallan sen tehdä, joten tuntuuhan se surulliselta, kun yritän eikä sitä onnistukaan. Kaipaisin niin kovasti vaihteeksi hyviä kokemuksia.

      Poista
    3. Pakko päivittää tietoa tästä asiasta. ;)

      Päätin lopulta kysyä häneltä, että haluaako hän oikeasti tavata vai eikö vain kehtaa kieltäytyä, kun oli niin passiivinen. Lopulta hän vastasi ja ehdotti tapaamista. Näemme tänään! :) En malta odottaa.

      Poista
    4. No niin. Kävin sitten treffeillä. :D Samaan aikaan oli sekä helppoa että kuumottavaa jutella. Ujostutti ja hermostutti ihan hirveästi, mutta silti jotenkin viihdyin. Ehkä se kuumotus tuli ennen kaikkea siitä, että pojan eleitä oli tosi vaikea tulkita. Johtuneeko sitten hänen ujoudestaan? Paikka paikoin tunnelma oli jo rentoutuneempi, mutta pääosan ajasta hän (ja myös minä) oli jotenkin sellainen hermostuneen oloinen. Ei kattonu silmiin ja vaan vilkuili kaikkialle ja näpräs käsillä kahvikuppia.

      En voi sanoa, että hän varsinaisesti oli hiljainen. Kyllä hän puhui, mutta en tiedä, onko hän kuitenkaan mulle oikeanlainen ihminen, kun mä kuitenkin tykkään puhua todella syvällisistä asioista. Mutta eihän sitä tietenkään tutustumisvaiheessa vielä mitään syvällisiä puhuta. Sanoisin näin, että aika näyttää. Voisin kyllä tavata hänet uudestaan ja katsoa, mikä hän on miehiään. Sittenhän se selviää. :)

      Poista
    5. Meinasinkin juuri kysyä, miten treffit meni. :)
      Ehkä hänellä ei ole hirveästi naiskokemusta, ei oikein tiennyt miten pitäisi treffeillä olla. Kuulostaa siltä. :) tai sitten on kyseessä maalta oleva mies. Heh. Ja he eivät usein osaa puhua syvällisiä. Ei toki kaupunkilaiset miehetkään, mutta tällaisen asian oon huomanunut.
      Sanoiko hän mitään, että olis kiva tavata vielä uudestaan? Tai onko tullut mitään viestiä, että oli tosi kiva tavata? Aika näyttää, niin kuin sanoit. :)
      Aika harvoin on tällaista maagista yhteyttä heti, niin kuin mun ja mieheni välillä. Monet suuret rakkaustarinat alkavat juuri kaveripohjalta tai pitkän tapailun kautta. :) Tsemppiä miehen sisimmän selvittämiseen! <3

      Poista
    6. Ps. Sori kirjoitusvirheet, kirjoitin tabletilla. :D

      Poista
    7. Jep, hän on maalaispoika. ;) Itekin olen tosin maalta. Toisaalta se töksähtävyys oli suloista. Hän tarjosi kahvit ja hän kysyi hyvin suorasukaisesti "haluatko ison vai pienen kupin?", "haluatko munkin?" jne. :D

      Juuri ennen treffien alkua hän kertoi, ettei ehdi näkemään seuraavana viikonloppuna (joutuu olemaan armeijassa), joten kai hän halusi tavata ja oletti vielä, että uusia tapaamisiakin tulee. Hän kuskasi minut kotiin, mutta lopputervehdykset olivat hieman epämääräiset. En minäkään mitään sanonut; taisin olla sen verran jännittynyt, ettei pää toiminut kunnolla. Ajattelin nyt odottaa vähän aikaa, jos hän tekisi aloitteen, etten ole heti niskaan hengittämässä.

      Minäkin ehkä kuvittelin, että yhteys löytyisi heti ja tulisi se fiilis, että tämä se on. Nyt ehkä jäi sellainen fiilis, etten tiedä, mutta haluaisin tutustua paremmin. :)

      Poista
    8. Voi, tosi sympaattista :D toi miten hän kysyi haluatko munkin jne.

      Kyllä hän selvästi kuitenkin kiinnostunut, kun sanoi ettei ehdi nähdä ensi vkl. Ehkä sitten seuraavalla kenties. :)

      Hän varmaan pelkäsi ensisuudelmaansa noissa jäähyväisissä. :D hah, onneksi tai toivottavasti hän ei koskaan eksy tänne lukemaan, mitä ollaan hänestä kirjoitettu. ;)

      Poista
    9. Hahaa :D Joo, voi olla, koska itekin olin pikkusen jännittynyt, että, mitä tässä "jäähyväisissä" pitäisi tehdä niin sitten se oli vähän sellaista ontuvaa. xD En malttanut odottaa hänen aloitettaan ja kysyin sitten, haluaisko nähdä uudestaan niin hänelle se sopi. :)

      Poista
  7. Ihanasti kirjoitettu, ei yhtään liian imelästi. Sulla on niin kaunis ja herttainen tapa kirjoittaa. Tää piristi valtavasti mun aamupäivää, kiitos että jaoit tän täällä ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi, kiitos niin kovasti :') <3
      Kiva, jos piristi eikä itkettänyt ;)

      Poista

Jokainen sana on merkityksellinen.
Vastaan kommenteihin blogiini.