perjantai 18. maaliskuuta 2016

Arki kahden lapsen kanssa

En ole ehtinyt kirjoittaa. Olimme mahataudissa koko perhe, ja ristiäiset ovat ohi.
Tämä postaus on ollut luonnoksissani pitkään, ja julkaisen tämän puhelimella. Pahoittelen kuvattomuutta.

Päivämme alkaa klo 09.30-10 aikaan. Lapset heräävät samaan aikaan.
Aamutoimien ja puuron syönnin jälkeen alkaa päivän raskain mutta palkitsevin vaihe. Ulos lähteminen.
Ensin puen vauvan, sitten Tähtisilmän. Usein jälkimmäinen ei ole yhteistyökykyinen pukemisessa.
"Ei mennä ulos, ei äiti pukee, kuuma on."
Hikikarpaloiden leiskuttua laitan esikoisen parvekkeelle ja puen itse. Kello on noin 12-12.30, kun pääsemme ovesta ulos.

Ulkona käymme kävelyllä, pulkkamässä, teemme lumikakkuja, välillä käymme lähikaupassa hakemassa tarjoushedelmiä.
Tuplarattaat ovat olleet ehdoton ostos, koska esikoinen ei jaksa kävellä kovin pitkiä matkoja. Tuplarattailla saan myös päivän liikuntasuorituksen. Vauva nukkuu sikeästi ulkona rattaissa.
Ulkoilemme lähes joka säällä paitsi kovassa lumipyryssä tai vesisateessa.

Kello 13.30-14 tulemme kotiin. Jätän vauvan usein eteiseen nukkumaan, niin saan laitettua Tähtisilmälle ja itselleni lounaan edellisillan jämistä. En aina ehdi itse syömään, koska on kiire laittaa esikoinen päiväunille, ennen kuin vauva herää.

Kahden lapsen kanssa on organisoitava ja asetettava asiat tärkeysjärjestykseen. Mitä teen missäkin välissä, kun vauvalla on nälkä, esikoinen pitäisi syöttää (taantumisvaihe Hedelmän syntymän jälkeen), toisella on kakka, tiskit ja pyykit odottavat vuorineen ja ai niin, pitäisi ehkä itsekin syödä. Toisinaan kolmoishermo iskee pari piikkiä samaan aikaan ikeniin. On päiviä, kun kipu on koko ajan hampaissa tai sykkii päässä. Vauvan tarpeet menevät edelle lähes aina, sitten esikoisen, omat ja lopuksi kotityöt.

Aina en saa esikoista päiväunille, mikäli vauva on hereillä. Mutta jos saan, niin minulla on hyvällä tuurilla vartti omaa aikaa, ennen kuin vauva herää. Sillä välin selaan puhelinta tai luonnostelen blogitekstejä. Kirjoittaminen on pakoa arjesta, raikas hengähdyshetki.

Vauva herää ensin päiväunilta, sitten esikoinen. Kello on noin neljä tai viisi. Laitan meille välipalaa, usein smoothieta. Jos päiväunet ovat venyneet myöhään, välipala jää välistä ja seuraavaksi syömme illallista. Päivällinen on klo 19 aikaan.

Haastavinta kahden lapsen kanssa on antaa molemmille tasapuolisesti huomiota. Vauvan nukkuessa luemme Tähtisilmän kanssa kirjoja, leikimme autoilla, piirrämme; vauvan kanssa jutustelen vaipanvaihtohetkinä tai esikoisen leikkiessä. Mutta silti tuntuu, etteivät vuorokauden tunnit riitä rakkauden jakamiseen. Neuvolassa ihana terveydenhoitajani sanoi, että siihen on vain totuttava, että jompi kumpi huutaa.
"Sä et voi revetä joka paikkaan samaan aikaan. Et ole huono äiti sen vuoksi."

Alkuillasta puuhastelen esikoisen kanssa. Otan hänet mukaan ruoan valmistamiseen tai pyykkien laittoon. Poika viskoo innoissaan perunoita kattilaan ja kaataa pullosta keitinvettä. 2,5-vuotias on riemukas apuri. Vauva seurailee leikkimatolta menoa tai nukkuu.

Kello 19-20 aikaan mies tulee töistä kotiin, mikä on päivän parhaimpia hetkiä. Joskus vasta klo 22, jos menee harrastuksiin. Tällöin olen pyytänyt yleensä ystäviä tai vanhempiani kylään, ettei tulisi niin pitkä päivä.

Ennen siivosin aina jonkun tullessa kylään, mutta enää ei aika riitä. Meillä on aina jonkinasteinen kaaos.
Ennen myös delegoin kaupassakäynnit miehelle, mutta nykyään käyn itsekin, koska olen huomannut sen olevan hyvää vapaa-aikaa. Saa hivellä rauhassa tomaatteja ja hengähtää (kiitos ihanalle ystävälleni, joka vinkkasit kaupassakäynnin luksushetkestä perheelliselle, hehe).
Illat menevät ruoanlaiton ja kotitöiden ääressä, kuulumisten vaihtamisessa ja lasten hoidossa.

Esikoinen nukahtaa klo 22-23 välissä omaan huoneeseen. Olen tyytyväinen vähän myöhäisempään rytmiimme. Etenkin silloin kun vauvalla oli koliikki, ja pääsin aamuyöllä vasta nukkumaan, olin kiitollinen, ettei tarvinnut pompata aamukuudelta ylös.
Miehen ja vauvan kanssa käymme nukkumaan puolen yön tienoilla. Meillä ei ole kahdenkeskistä aikaa iltaisin, mutta sekin aika koittaa, kun vauvan rytmi tasaantuu. Vauva nukahtaa viereeni imetyksen jälkeen.

En tiedä, kuinka usein vauva syö yön ja aamun aikana, mutta ei kovin usein, koska en muista yöherätyksistä paljoakaan. Olen iloinen kunnollisista yöunista. Vauva on muutenkin rauhallisempi luonteeltaan kuin esikoinen vauvana. Esikoinen herää kerran aamuyöstä tai usein aamusta, jolloin tulee viereemme.

Rakastan arkeani. Silti usein miehen kysyessä, miten päivä on mennyt, huokaan, että siinähän se. Kotitöitä on tuplasti enemmän, saan olla haukkana vahtimassa ettei esikoinen heittäydy Hedelmän päälle tai keksi muuta mukavaa, omaa aikaa päivisin ei enää ole, teemuki jää puoliksi juomatta, tehtävälista on loppumaton. Mutta kaikesta huolimatta olen kiitollinen siitä, että toimintakykyni on palautunut ja pystyn hoitamaan lapsiani. Eniten nautin niistä hetkistä, kun on rauhallista ja pystyn jakamaan huomioni molemmille lapsille samanaikaisesti.

Kaksi lasta on unelmastandardi yhteiskunnassamme. Emme suunnitelleet toista, emme ensimmäistäkään, ja uskon että juuri sen vuoksi rakkaus lapsiin on syttynyt niin roihuavasti. Arki on nyt rankkaa, etenkin kolmoishermokivun ollessa kolmantena lapsena, mutta kokemuksesta tiedän vauvavuoden menevän nopeasti.

Sydämessäni olisi tilaa kolmannellekin. Välillä tuntuu kuin mielessäni olisi kukaton rotko, joka nousee kaipuusta kolmanteen lapseen. Ilman kukkasia rotko on kiviaavikko.

Joskus jos parannun, unelmani voi toteutua. Uskon kuitenkin, että näin on hyvä. Juuri nyt, ehkä aina. Älä sano koskaan ei koskaan.

6 kommenttia:

  1. Elämä kahden lapsen kanssa on varmasti joskus tuskastuttavaa ihan kenen tahansa mielestä, varsinkin kun he ovat vielä niin pieniä ja vaativat niin paljon huomiota. Sinulla kun vielä on kivutkin siinä sen lisäksi, niin varmasti tulee myös epätoivon hetkiä. Vaikutat kuitenkin oiken rakastavalta ja hyväsydämiseltä ihmiseltä joten olet varmasti oikein mainio äiti. Kukaan kun ei siinäkään voi olla täydellinen, eikä tarvitsekaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon ihanista sanoistasi. Tuntui tosi hyvältä vähän lyhyiden yöunien jälkeen. ♡
      Joka päivä on vaikeita hetkiä, mutta silloin on vain purettava hammasta. Joskus huudan, ja se aina kaduttaa. Mutta tämä on vain ohimenevä vaihe. Yritän nauttia vauvavaiheesta niin paljon kuin ehdin. Ja sen olen tajunnut, ettei mun tarvitse pyrkiä täydellisyyteen äitiydessä. Riittää kun lapsilla on ruokaa, puhtaat vaatteet ja syli, johon voi aina tulla. Kodin siisteydellä ei ole niinkään väliä. :)

      Poista
    2. Komppaan Maryn kommenttia ihan täysillä :)

      Poista
  2. Aluksi minulle tuli jotenkin surullinen ja synkeä mieli tätä lukiessani. Sitten yhtäkkiä kirjoitatkin, että rakastat arkeasi. Onko sinulle aina ollut selvää, että haluat joskus perheen? Olen itse huomannut, että monilla ystävilläni on selkeitä haaveita tulevaisuuden suhteen: he haluavat joskus perheen. Minulla taas moisia ajatuksia ei ole edes ollut; en ainakaan tällä hetkellä kokisi suurta surua, jos en koskaan saisi lapsia.

    Sen sijaan olen kaivannut puolisoa kesästä lähtien. Rakkauden kipeys osaa toden totta yllättää. Välillä toivon, ettei minulle olisi koskaan edes herännyt moista kaipuutta, koska olisin säästynyt niin monelta sydänsurulta. Ja totta kai murehdin myös toisinaan sitä, mistä voin lopulta tietää, kuka on minulle sopivin puolisoehdokas. Kliseisesti olen kuullut sanottavan, että "sen sitten vain tietää, kun se 'oikea' on löytynyt". Luulen, että tämäkin on turha murheen aihe. Kaikkien asioiden on ollut tapana järjestyä. :)

    - Karo

    VastaaPoista
  3. Voi ei, taas onnistuin värittämään osan tekstistä niin että siitä jäi synkkä fiilis. :D vaikka tarkoitukseni oli saada tästä kokonaan onnellinen teksti.

    Ei ole ollut aina selkeää. En ole koskaan haaveillut perheestä enkä lapsista erityisemmin. Sen jälkeen kun esikoinen syntyi, tajusin että tämä on se "juttu". Se tärkein asia elämässäni. Jumala muutti elämäni täysin. Onneksi. Toki olisi ollut ihanaa saada lapsi niin että siitä oltaisiin pitkään haaveiltu yhdessä, mutta uskon että juuri yllätysraskaus on saanut minut rakastamaan niin paljon.

    Sulla on vielä pitkä aika etsiä kumppania. Ja hän voi hyvinkin löytyä sellaisesta paikasta, mistä et kuvitellut häntä löytävän. Mä en tosiaan voinut uskoa omalla kohdallani.

    Rakkauden kaipuu on raastavaa. Tiedän sen. Mutta usko tai älä, vaikka kuinka paljon rakkautta saankin, silti mulla on välillä rakkauden kaipuu. Selittämätön. Sen voi täyttää vain Jumala. Isän rakkaus on paras rakkaus. Sitä ei voi saada keneltäkään ihmiseltä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, voi olla, että tarve perheen perustamiseen tulee aikanaan aivan kuten tämä puolisonkin kaipuu iski päälle ihan yhtäkkiä, vaikka en ollut aiemmin edes vakavissani ajatellut, että haluaisin olla parisuhteessa. En vain ehkä ollut aiemmin sellaisessa elämäntilanteessa, että olisi edes ehtinyt miettiä parisuhdekuvioita. Kuinka paljon sitten tästä kaipuusta loppupeleissä on sitä, että haluaa etsiä elämelleen sisältöä, vaikka todellinen tyytyväisyys löytyy Herran luota?

      Toisaalta ymmärrän ihan hyvin, ettei minulla ole tällä hetkellä mitään hinkua perheen perustamiseen ja sitä kautta vastuun kantamiseen lapsistani. Olen nimittäin joutunut koko nuoruuteni kantamaan vastuuta hevosestani. Hevosesta, jota en edes halunnut, mutta en osannut sanoa ei silloin 13-vuotiaana. Kaikki vapaa-aikani meni viime vuoteen saakka hevosesta huolehtimiseen. Se sairasti paljon, joten monesti yöunetkin menivät murehtiessa. Hevonen on minulla edelleen, mutta olen uskonut sen asiat Jumalan haltuun enkä enää muutenkaan stressaa. Joskus olin katkera siitä, että jouduin niin nuorena niin vastuulliseen tehtävään. Kärsin kaiken lisäksi ratsastuspelosta, jota vastaan taistelin ensimmäiset kaksi vuotta hevosen omistusajasta. Omistin hevosen yhdessä ystäväni kanssa, joka jätti homman yhtäkkiä vajaa kaksi vuotta sitten. Se oli vaikeaa aikaa. Ystävyys oli mennä kokonaan. Olin niin hirvittävän katkera hänelle vuoden ajan ja luottamuksemme oli murskana, kun hän jätti minut yksin päättämään hevosen elämästä: vastuu oli jälleen kerran minulle; oli minusta kiinni, jatkuuko hevosen elämä vai ei.

      Kaikesta huolimatta en kadu, että lähdin silloin hevoshomman mukaan. Se on opettanut hirvittävän paljon elämästä ja itsestäni. Ilman hevosen aiheuttamaan kuormitusta tuskin olisin missään vaiheessa herännyt näkemään, miten rikki todella olen sisältä.

      Jumalan avulla toden totta voi selvitä elämässä mistä vain!

      - Karo

      Poista

Jokainen sana on merkityksellinen.
Vastaan kommenteihin blogiini.